Luostareita ja keramiikkaa

Maanantaiaamu valkeni aurinkoisena. Uusi viikko ja uudet kujeet.

Muistin edellisen illan erikoisen kohtaamisen ja mietin etten tiedä kenellä tässä nyt oli kujeet mielessä, mutta aika erikoinen päivä tästä varmastikin oli tulossa. Ja hauskaa joka tapauksessa. Saas nähdä mihin seikkailuihin joudun hullun keramiikkataiteilijan matkassa...

Viivyttelin suihkuun menoa ja loikoilin sängyllä kuunnellen lintujen laulua. Lopulta pääsin ulos aamupalaa etsimään yhdentoista aikoihin. Join kupin kahvia ja söin kinkku-juusto toastin Cafe Stavroksessa. Sitten suuntasin kulkuni Antonion pajalle. Siellähän taiteilija oli työn touhussa, maalaamassa valmiita kippoja. Halauksin hän tervehti minua ja laittoi sitten maalit ja pensselit säilöön ja sanoi: "Nyt mennään, oletko valmis? Minulla on sinulle ihania yllätyksiä!" Ihan varmasti, joo... ajattelin. Mutta eikun menoksi vaan.

Antonion auto oli tyyliin sopivasti kirkkaansininen pieni Alfa Romeo, jonka takapuskuriin molemmille puolille oli kiinnitetty pienet kreikanliput, jotka lepattivat tuulessa. Asiallinen menopeli kreikkaseikkailuun, täytyy sanoa! Mutta kyllä se varmasti herätti kyläläisissä aikamoista hilpeyttä. Antonio taisi muutenkin olla paikallinen "kylähullu", mutta sympaattinen sellainen.


Lähdimme ajamaan satamalaiturin suuntaan ja hieman sitä vähän ihmettelin. Kun olimme päässeet melkein laiturin päähän, niin että meri olisi seuraavana vastassa, Antonio avasi kuskin puolen ikkunan ja kysyi verkkojaan selvittelevältä kalastajaukolta englanniksi: "Meneekö tämä tie Apolloniaan?" Kalastaja vastasi vakavalla naamalla: "Menee, menee!" Ja sitten miehet remahtivat nauruun. Jaa, että tällainen humoristiveikko tämä Antonio. Hän toisti samaa "vitsiä" pitkin päivää, Apolloniassa hän taas veivasi ikkunan auki ja kysyi aukion laidalla seisovalta mummelilta ollaanko nyt Apolloniassa. Ja sitten hän esitteli minua kaikille tyttärenään....

No, matkalla Apolloniaan Antonio kertoi, että saarella on yhteensä 241 luostaria. Siis sellaista pientä sinivalkoista kirkkoa tai kappelia, miksi niitä nyt haluaa kutsua. Ja toden totta; niitä oli joka puolella matkan varrella, vuoren rinteissä, meren rannassa. Ja aina ohi ajaessamme Antonio nimesi luostareita ja teki ristinmerkkiä. Apollonian tien varrella, yhden aivan tien vieressä olevan "Santa Marian" luostarin kohdalla piti pysähtyä ja Antonio kävi suutelemassa ulkona seinässä ollutta ikonia. Samalla hän varmisti että lasin sisällä paloi tuli. Ja sitten jatkettiin taas matkaa. Antonio kertoi, että hän joka ikinen kerta pysähtyi tässä.





Ajaessamme hän myös kertoi isästään joka oli ollut hänen elämänsä keskipiste. Isä oli opettanut keramiikan tekemisen hänelle ja oli myös varmistanut Antonion uskonnollisen elämän perustan. Antionion isä, Yiannis, oli ollut jonkin luostarin "päällikkö" (en osaa tähän kääntää kaikkea kuulemaani) ja oli ollut siis aktiivisena mukana paikallisessa seurakuntaelämässä. Antonio kertoi, että vaikka hän on melkoinen playboy (ihanko totta???) ja tykkäsi juoda viiniä ja istua ravintoloissa, hän aina kuitenkin harjoitti uskontoaan säntillisesti ja osallistui kaikkien pyhimysten juhlapäiviin.

Yhtäkkiä kesken ajon Antonio kaivoi hanskalokeron kohdalta radiopuhelimen ja alkoi kailottaa siihen: "Täällä on kyydissä yksi kaunis nainen" ja sitten "Haa! Palaako jossain?" ja siinä vaiheessa napsahti sireeni päälle. Pii paa pii paa.... Autossa oli "poliisiradio" ja oikea sireeni! "Tarvitaanko poliisia? Ambulanssia?" Ja sireeni vinkui Antionion kaahatessa vuoristossa. Kyllä oli taas meikäläisellä naurussa pitelemistä: kaahata Sifnoksen vuoristossa, sinisellä autolla ja sireenit ulvoen... Ei ollut elämä siinä kohti tylsimmillään... :-)

"Mitä ihmettä kyläläiset sanovat kun ujellat menemään sireenit päällä? kysyin naurun lomassa. "Ne sanovat: ehkä sieltä tulee poliisi, ehkä Antonio!" Voi apua... ;-)

Pian oltiin Apollonian kylässä ja se hurmasi minut heti kauneudellaan. Pieniä kujia ja vilkkaan näköistä paikallista elämään. Ja mitkä maisemat! Antonio tietenkin näytti minulle parhaita paloja ja odotti kiltisti autossa kun kävin valokuvaamassa.

Matkamme jatkui hautausmaalle, missä Antonion isä lepäsi. Hautausmaa oli ylhäällä vähän matkaan Apollonian keskustasta eteenpäin, Pano Petalissa.

Kun saavuimme pienen pienen kappelin pihaan Antonio sanoi: "Minä menen sisään, sinä voit kierrellä täällä" Ymmärsin hänen siis haluavan mennä isänsä luo yksin, enkä tietenkään olisi hautausmaalle mennyt kuvia ottamaankaan.

Käytin siis tilaisuuden hyväkseni ja kuvasin uskomattoman kauniita maisemia jotka ylhäältä avautuivat.

Yhtäkkiä kuulin takaani äänen: Bääää. Käännyin ja näin muutaman lampaan pienessä aitauksessa. Lampaat höristelivät korviaan kun juttelin niille.

Pian Antonio oli valmis ja hyppäsimme takaisin autoon. Antonio sanoi että emme menekään takaisin Kamaresiin samaa tietä, vaan hänellä olisi minulle yllätys. Jaa, niitähän tämä mies näytti olevan pullollaan...

Lähdimme nousemaan pienempää tietä ylös vuorelle. Antonio sanoi että menemme katsomaan hänelle kaikkein tärkeintä ja pyhintä luostaria: Pyhän Simeonin luostaria. Se sijaitsi näkökentässäni siintävän korkeimman huipun päällä. Huh! Eihän sinne edes näytä menevän tietä!

Tie kuitenkin kiemurteli serpentiininä ja samalla kaveten koko ajan. Lopulta asfalttipinnoite loppui ja tie muuttui betonista valetuksi ja siitä sitten vielä lopuksi ihan kivikkoiseksi maantieksi. Täytyy myöntää että hieman pelotti vaikka kukapa olisi ollut parempi kuski näille teille?

Saavuttuamme luostarin pihaan henkäisin helpotuksesta sekä ihmetyksestä! Täällä ylhäällä oli niin valtavan kaunista.


Ja hengittäminen oli niin helppoa ja tunsin kaiken stressin kaikkoavan. Uskomaton tunne.

Nousimme portaat luostarin pihaan, mutta ennen kuin menimme sisään, Antonio otti kyynärpäästäni kiinni ja pyysi sulkemaan silmät. Hiljaa hän kuljetti minua eteenpäin luostarirakennuksen pihassa ja lopulta sanoi: "Avaa silmäsi!"

Kun katsoin alas en pystynyt hetkeen puhumaan mitään. Näkymä oli kerrassaan huikea ja vieläpä alas Kamaresin satamakylään. En tiennyt, että olimme sen vuoren huípulla joka näkyy huoneeni ikkunasta. Ja nyt katselin täältä ylhäältä alas kylään.

Antonio jätti minut haukkomaan henkeäni ja meni sisälle luostarin kappeliin. Hetken päästä hän tuli pyytämään minutkin sisälle.

Sisällä oli kaunis ortodoksikirkko (pahoittelen etten osaa oikeita termejä) ikoneineen ja alttareineen. Antonio antoi minulle yhden tuohuksen sytytettäväksi samalla kun hän itse sytytti useamman.

Sitten hän huolehti, että kaikissa öljypolttimissa oli öljyä ja sytytti sammuneet tulet. Sitten Antonio haki suitsutusastian joka kilisi kauniisti. Hän sytytti sisälle suitsukkeen ja kiersi tilan ympäri heilutellen suitsutusastiaa ja laulaen rukouksia.

En voinut muuta kuin seisoa hiljaa paikoillani ja ottaa vastaan sen mitä nyt annettiin. Ei tarvitse varmaan erikseen mainita, että minäkin lausuin mielessäni muutamat sanat...

Kyllä elämä oli ihmeellistä!

Lopuksi Antonio suuteli kaikkia ikoneita ja sitten olimme valmiita lähtemään. Ihailin vielä hetken uskomattomia maisemia ja sitten sininen kreikankärry huristelikin jo alamäkeen.

Poikkesimme vielä yhdessä vastaavassa, tosin pienemmässä luostarissa matkan varrella alas Kamaresiin. Ja samat tulien sytyttelyt, suitsuttelut ja ikonin suutelut toistuivat.  

Kun hyppäsimme jälleen autoon, Antonio sanoi: "Nyt aletaan tekemään keramiikkaa!"

Hetken päästä olimme takaisin pajalla. Antonio haki minulle jostakin vaatteet: vanhat verkkarit ja college-puseron. Yritin sanoa, että minulla olisi kyllä mukana muutamia vanhoja vaatteita jotka voisin uhrata tarkoitukseen. Mutta ei, Antonio oli järkkymätön. En saisi liata vaatteitani.

Niinpä kiipesin pajan parvella olevaan varastohuoneeseen vaihtamaan Antonion tuomat vaatteet päälleni ja sitten päästiin aloittamaan. Antonio valmisteli saven minulle valmiiksi, pieniksi palloiksi.

Sitten hän näytti miten dreijaa käytetään. Lopuksi herra taiteilija näytti itse miten astia syntyy. Hän näytti yhden ainoan kerran. Sitten olikin minun vuoroni.

Istuin paikalleni ja aloitin. Kostutin käsiäni ja polkaisin dreijan käyntiin. Dreija oli siinä mielessä automaattinen että se pyöri kunhan vain "painoin kaasua". Savi alkoi muotoutua kämmenissäni ja kun olin mielestäni saanut möhkäleestä pyöreän, aloin painaa peukalolla kuoppaa keskelle. Aivan kuin Antonio oli näyttänyt. Ja kippo alkoi muodostua...

Antonio oli laittanut sillä välillä musiikkia soimaan ja alkanut maalata valmiita kuppeja kauniilla kukkakuvioilla. Eikä ihan mitä tahansa musiikkia; stereoissa pauhasi täysillä Straussin Tonava kaunoinen. Mahtavaa!  Kaiken päälle iltapäivän auringonsäteet siivilöytyivät pajan himmeistä ikkunoista sisään. Jälleen kerran minulla oli todella epätodellinen olo... Taa-tii-tii-dii-dam-ta-dam-ta-dam Taa-tii-tii-dii-dam-ta-dam-ta-dam... 

Antonio oli täysin keskittynyt maalaamiseensa, eikä kiinnittänyt mitään huomiota puuhiini. Sain onnistua ja erehtyä ihan omaan tahtiin. Useamman kerran kävi niin että juuri kun maljakko alkoi olla valmis se levisi käsiin ja savea sinkoutui ympäriinsä. Vaihtovaatteet tulivat todella tarpeeseen. Pikkuhiljaa aloin kuitenkin löytää oikean veden määrän sekä oikean nopeuden dreijaamisessa. Sekä tietysti käsien liikkeiden vaikutuksen pyörivään saveen.

Sain aikaiseksi (mielestäni) kaksi maljakkoa ja yhden tuhkakupin/savisen paistoastian ja muutaman tuikkukynttiläkupin.

No, kuvasta näkee että on siinä muutama epäonnistunutkin yksilö.... :-)

Parin tunnin puurtamisen jälkeen olin mielestäni käyttänyt minulle suodun (ilmaisen) mahdollisuuden ja (ilmaisen) köntin savea, joten kiitin Antoniota päivän kokemuksista. Kävin vaihtamassa vaatteet, mutta Antoniolla oli vielä yksi tehtävä minulle. Se ennustus. 

Se ei tapahtunutkaan suoraan kädestä katsomalla vaan ihan erilaisella tekniikalla. Ja täytyy sanoa että taas oltiin tekemisissä NIIIN kreikkalaisen asioiden kanssa. Antoniolla oli viisi palaa valkoista paperia ja pieni kippö öljyä. Minun piti öljytä molemmat polvet ja painaa öljyinen iho paperia vasten hetken aikaa, molemmille polville siis oma paperi. Sitten sama juttu kyynärpäille ja lopuksi piti öljytä leuka ja painaa se viimeiseen viidenteen paperiin. Ei muuta kuin lahkeet ja hihat ylös ja öljyämään. Kun kaikissa viidessä paperissa oli öljyjälki homma oli selvä. Antonio vie paperit selvännäkijäeukolle joka (kuulema) pystyy lukemaan asioita niistä. No vähänkö vaikutin skeptiseltä, mutta mitäpä tässä voi hävitäkään...?

Kun tarpeelliset toimenpiteet oli tehty, pääsin lähtemään pajalta. Ja minulla oli nälkä! Kello oli jo yli kolmen. Söin kylän yhdessä tavernassa maittavan ja matkani edullisimman lounaan. Tavernan emäntä - pieni viiksekäs nainen - kertoi menun kun istuuduin pöytään: kanaa, lammasta, spagetti bolognesea ja sitten neljäs vaihtoehto josta en saanut selvää. Valitsin kanaa. Ja se oli hyvää! Kana-annos, leipää, 0.5 litraa viiniä ja jälkiruoka maksoivat yhteensä 9 euroa!

Osansa sai myös kissakaveri!

Olin luvannut päivällä Antoniolle että lähden hänen kanssaan illalla syömään Apolloniaan. Pitämällä tarpeellisen välimatkan uskoin selviäväni illallisesta "kunnialla". Kymmeneltä illalla ajoimme jälleen Apolloniaan, välillä sireenien ulvoessa välillä ihan tavallisesti. Ja niin kuin osasin aavistellakin, Antonio tiesi aivan loistavan ravintolan jota en olisi itse osannut ikinä löytää.

Ilta päättyi siihen kun Antonion kreikkamobiili jätti minut hotellini eteen ja toivotimme hyvät yöt. Kiitin uudelleen keramiikkamestaria kokemusrikkaasta päivästä ja menin nukkumaan hyvillä mielin.